Lastentapahtuma ja järjestötoimintaa

Viikonloppuna olimme jälleen Sablatissa, kuten niin monena viikonloppuna aikaisemminkin. Aikomuksena oli ulkoilla, lennättää leijaa ja syödä eväitä ulkona, mutta juuri kun olimme ehtineet herkutella nallekarkeilla, joiden tuotetiedot oli hämmästykseksemme kirjoitettu pussin kylkeen myös suomeksi, huomasimmekin, että puiston toisessa päässä, joen toisella puolella, oli suuri määrä erilaisia pomppulinnoja ja sinne oli kerääntynyt paljon ihmisiä. Uteliaina ihmisinä lähdimme tietysti ottamaan selvää, mistä on kyse.

Kardemumma & Oscar

 

Kun tulimme Algeriaan, olin hieman huolissani siitä, kuinka pärjäisin ilman niin monia Suomesta tuttuja elintarvikkeita (ja herkkuja). Paikallinen arkiruoka tuntui aika vaatimattomalta ja yksipuoliselta ja monet juhlaruuat liiankin erikoisilta. En ole siinä mielessä nirso, ettenkö pystyisi syömään melkein mitä tahansa. Mutta siinä mielessä olen kyllä nirso, että pidän vain tietyistä ruuista ja että nautin erityisen paljon hyvästä ruuasta. Kotona opetetuilla opeilla, että kaikkea pitäisi ainakin maistaa ja että kylässä on kohteliasta syödä, vaikkei oikein tykkäisikään, pääsee kuitenkin pitkälle. Tästä huolimatta lähikauppojen tarjonnan niukkuus oli aluksi asia, johon oli täällä ehkä kaikista vaikeinta sopeutua. 

Ihanat lapset!

Älä koskaan kasva niin isoksi,
ettetkö voisi esittää kysymyksiä,
älä koskaan tiedä niin paljon,
ettetkö voisi oppia jotain uutta.

-Og Mandino

Laylan surullinen tarina

6-vuotias tuli yhtenä päivänä koulusta kotiin ja kertoi nähneensä kuinka naapuri oli heittänyt kissanpennun tai -pentuja pusikkoon. Poika mietti kovin surullisen oloisena, kuinka pentu pärjää yksin ulkona ja kuka antaa sille ruokaa. ”Entä jos sitä pelottaa yksin ulkona?”, poika kysyi. Sanoin lopulta pojalle, että voimme ottaa pennun meille – olimmehan jo pidempään ajatelleet, että meille mahtuisi kyllä useampikin kissa ja ehkä useampi koirakin, vaikkemme aktiivisesti olekaan kissaa tai koiraa etsineet. Olen ajatellut, että jos sopiva kotia kaipaava pentu tulee vastaan, mietitään tilannetta sitten ja nyt tällainen pentu tuntui löytyneen. 

Informaatiotulva ja riittämättömyyden tunteen peikko

En oikein tiedä, kuuluvatko tunne informaatiotulvasta sekä omasta riittämättömyydestä kulttuurishokin tyypillisiin piirteisiin vai olenko nyt vain tullut haukanneeksi liian suuren haasteen pyrkiessäni opettelemaan algerialaista arabian murretta, darjaa? Arabia on luokiteltu yhdeksi maailman vaikeimmista kielistä oppia – siis vieläkin vaikeammaksi kuin vaikkapa suomi ja paikallisessa kielessä on vielä sellainen ”pikkuinen” lisähaaste, ettei sitä esiinny juuri lainkaan kirjoitetussa muodossa. Hallitsin darjaa jonkinverran maahan tullessani, mutta olen tuskaillut sen tosiasian kanssa, ettei kielitaitoni ole parantunut odotettua vauhtia, mikä suurelta osin johtuu siitä, etten ehdi olla lainkaan riittävän paljon täysin algerialaisessa ympäristössä ja ettei kieltä tosiaan voi opetella lukemalla – lukemalla oppiminen kun tuntuu olevan minulle se kaikista vahvin ja luontaisin tapa oppia – kuulemalla oppimani asiat tunnun usein unohtavan paljon helpommin, ellei niiden ympärille kietoudu jotakin erityisen mielenkiintoista tarinaa.