Treeneihin ja turnauksiin kuskaamista ympäri Suomea ja jopa ulkomaille, satoja, ellei tuhansia tunteja seisomista pallokentän laidalla, valtavia kasoja pyykkiä sekä harrastuskuluista kertyneitä maksuja, rikkoutuneita välineitä, pettyneen lapsen tsemppaamista, mutta myös kivoja uusia kavereita, onnistumisen elämyksiä, uusia kokemuksia, fyysisen kunnon ylläpitoa – nämä ovat ensimmäisiä ajatuksia, jotka tulevat mieleen poikani jalkapalloharrastuksesta.
Jos lapsesi haluaa harrastaa jotakin lajia kilpailumielellä, suosittelen ensin harkitsemaan lapsen lahjakkuuden ja motivaation tasoa, perheenne halua ja kykyä panostaa harrastukseen taloudellisesti ja ajallisesti sekä lapsen fyysistä ja psyykkistä kestävyyttä. Esimerkiksi toiseksi vanhimmalle lapsellemme tällainen määrä harjoittelua olisi luultavasti aivan liikaa eikä hän edes hingu tämäntyylistä harrastusta. Joskus kannattaakin miettiä ennen kilpajoukkueeseen hakeutumista, riittäisikö lapselle ihan tavallinen harrastusjoukkue – kiva harrastus, jossa ei olisi sen kummempia tavoitteita eikä tapahtumia kovin montaa kertaa viikossa. Tavallisessa jalkapallon harrastusjoukkueessa on lisäksi voimassa, tai ainakin pitäisi olla voimassa, ”Kaikki pelaa sääntö” eli kaikkien pelaajien tulisi päästä peleissä kentälle. Kilpajoukkueessa peluuttaminen tapahtuu valmentajan päättämällä tavalla eikä siitä ole aihetta valittaa. Joskus siis pieni pelaaja saattaa joutua seuraamaan peliä kentän laidalta tai joskus häntä ei oteta turnaukseen mukaan ollenkaan – ja tämäkin on vain kestettävä. Riippuu paljon lapsen persoonasta, mikä sopii juuri hänelle. Jollekin kilpajoukkue on oikea paikka, jollekin toiselle taas harrastusjoukkue ja jollekin riittää pallon potkiminen kavereiden kanssa läheisellä nurmikentällä – hienoja liikunnanmuotoja kaikki!
Poika on pelannut nyt 1,5v jalkapalloa kilpajoukkueessa. Jalkapallon pelaamisen hän aloitti jo taaperoikäisenä ja vaikuttaa olevan lajissa lahjakas ja ainakin kovin innokas. Kilpajoukkueeseen hän pääsi muutaman pettymyksen jälkeen kovalla ja sinnikkäällä harjoittelulla. Muistan, kuinka tsemppasin lasta ensimmäisen hylkäämisen jälkeen. Tilanne otti koville, koska valinta joukkueeseen oli niin lähellä; poika pääsi läpi useista karsinnoista, mutta sitten viimeisimmässä ei tullutkaan valituksi. Tuntui kuin pieni poika musertuisi siihen paikkaan! Jalkapallokamat lensivät nurkkaan ja poika uhkasi lopettavansa koko harrastuksen. Kuitenkin mieli veti pelikentille jo heti seuraavana päivänä! Näin jälkeen päin ajateltuna ratkaisu oli tuossa kohtaa pojalle erittäin kasvattava! Päätöksen tehnyt valmentaja lähetti pojalle kirjeen sähköpostitse, jossa hän kehotti jatkamaan pallon kesyttämistä ja kertoi asiallisesti pojan vahvuudet ja heikkoudet. Olin aika otettu tästä kirjeestä! Kiireinen valmentaja (joka on muutoinkin monessa mukana urheilun saralla) oli käyttänyt runsaasti aikaansa kirjoittaakseen pojalle! Poika oppi ainakin, että monet unelmat voi saavuttaa ahkeroimalla niiden eteen! Ja että vaikka epäonnistuisi kerran, voi seuraavalla kerralla onnistuakin.
Pojan nykyisessä joukkueessa harkkoja ja turnauksia on yhteensä noin kuusi kertaa viikossa. Joukkue pelaa ympäri Suomen. Lisäksi tulevat erilaiset leirit, mm. Sami Hyypiä -akatemia, sekä ulkomaan matkat. Harrastus tulee siis aika kalliiksi! Toki jonkin verran joukkueelle hankitaan rahaa talkootyönä, mutta suuri osa kustannuksista menee vanhempien pussista. Käsittääkseni vähävaraisille perheille on olemassa jonkinlaisia tukimuotoja, joiden avulla myös tällaisesta perheestä tuleva lapsi voi harrastaa, mutta mielestäni tällaisen toiminnan tulisi olla vielä nykyisempää avoimempaa, jotta tilanne olisi aidosti sellainen, että lahjakkaat lapset voisivat liittyä kilpajoukkueisiin vanhempien tulotasosta riippumatta!
Harrastus myös vie runsaasti vanhempienkin aikaa; meillä lähinnä mies kuljettaa poikaa harkkoihin ja turnauksiin, mikä tarkoittaa sitä, että minä olen paljon yksikseni kolmen pienimmän lapsen kanssa. Meille järjestely sopii, koska pojan isä on itsekin kovin kiinnostunut jalkapallosta ja toisaalta minä viihdyn hyvin kotona lasten kanssa, mutta kieltämättä joskus tämä on myös raskasta. Koko perheen yhteinen aika on aika vähissä. Toisaalta olen joskus pelännyt, että harrastus vie liikaa aikaa koulutyöltä. Tähän asti pojan koulu on sujunut kuitenkin hyvin! Joskus jopa tuntuu, että runsas liikkuminen auttaa poikaa keskittymään koulussa. Hän on aina ollut kovin aktiivinen – jo parivuotiaana hän jaksoi helposti kävellä useamman kilometrin lenkkejä ja mehän kävelimme! Jos jonakin päivänä ei ole harkkoja, tuntuu melkein kuin poika olisi yliaktiivinen kotona. Olen kuitenkin sanonut pojalle, että jos harrastus alkaa vaikuttaa negatiivisesti koulutyöhön, täytyy meidän harkita, onko kyseinen joukkue liian vaativa. Vielä tällaiseen ei ole ollut tarvetta, vaan poika jaksaa hoitaa mallikelpoisesti sekä harkat että koulun.
Toinen asia, jota kehottaisin jokaisen kilpaurheilevan lapsen vanhemman pohtivan tykönään: harrastaako lapseni ko. lajia puhtaasti omasta halustaan vai painostaako joku häntä lajin pariin? Yrittävätkö vanhemmat tai toinen vanhemmista päteä lapsen harrastuksen kautta tai kenties toteuttaa omia toteutumattomia unelmiaan? Yritän itse pitää tuntosarveni pystyssä tämän suhteen! Mielestäni hyvänä mittarina toimii se, että poika lähtee harkkoihin innokkaana ja hyvillä mielin ja harkkojen jälkeen odottaa jo seuraavia! Tänään eräässä saippuasarjassa käsiteltiin juuri tätä aihetta: kilpajuoksun aikoinaan loukkaantumisen vuoksi lopettamaan joutunut isä painosti poikaansa juoksemaan kilpaa, vaikka poika itse halusi jotakin aivan muuta – hän halusi kampaajaksi! Juttelin kerran erään äidin kanssa siitä, kuinka mielestäni nykyään lahjakkaat lapset aloittavat ”urheilijan uransa” aika nuorina – päätös siitä, kuinka vakavissaan haluaa omaa lajiaan harrastaa, tulee usein eteen jo ala-asteikäisenä. Hänen oma lapsensa harrastaa myös kilpaurheilua, mutta aivan toisenlaista lajia kuin oma poikani, ja hän oli sitä mieltä, ettei äitinä voi estää lapsen harrastusta, jos lapsi itse haluaa harrastaa; vaikka harrastus olisi ajoittain rankkakin, se myös antaa motivoituneelle lapselle paljon. Mielestäni kilpaurheilu on lapselle ihan ok, jos hän harrastaa sitä puhtaasti omasta halustaan ja jos hänelle jää riittävästi aikaa muullekin elämälle. Olenkin päättänyt, että pyrin äitinä tekemään kaikkeni, jotta poika saa mahdollisuuden harrastaa niin kauan kuin haluaa ja niin paljon kuin haluaa!
Harrastus on myös antanut pojalle valtavan paljon ja tietystihän sen pitäisikin antaa enemmän kuin se ottaa ollakseen mielekästä! Leirit ja ulkomaan matkat ovat olleet pojalle isoja elämyksiä, joiden kautta hän on päässyt harjoittelemaan hieman itsenäisyyttä! Harrastuksen kautta hän on saanut myös uusia kavereita ja oppinut yhteen hiileen puhaltamista. Hän on saanut rutkasti itseluottamusta ja toisaalta oppinut kestämään myös pettymyksiä. Pojan fyysinen kunto on erinomainen eikä ylipainosta ole tietoakaan! Joukkueen hyvä henki on erityisen tärkeä! Meillä on käynyt hyvä tuuri tämän suhteen! Vaikka pojat kilpailevat myös keskenään, he kannustavat silti toisiaan hyviin suorituksiin. Valmentajilla on suuri vaikutus tässä asiassa. Pojalle on sattunut valtavan innostavat ja innostuneet valmentajat!
Mielestäni vanhempien on tärkeää antaa lapselle myös realistisen kuvan mahdollisuuksista huipulle pääsystä! Vain harva pääsee pelaamaan ulkomaille ja vielä harvemmasta tulee Messin kaltainen supertähti. Toisaalta pitäisi lapsen itsetuntoa tukea siten, että hän kestäisi ajoittain kohtaamansa pettymykset ja että hän uskoisi omiin kykyihinsä ja siihen, että harjoittelemalla hän voi kehittyä vieläkin paremmaksi pelaajaksi. Tasapainon löytäminen näiden välillä on joskus vaikeaa. Vanhempien tulisi myös muistaa, että innokkaankin lapsen innostus saattaa jossakin vaiheessa hiipua – usein näin tapahtuu murrosiässä. Tuolloin lasta ei pitäisi syyllistää mahdollisesta lopettamispäätöksestä eikä varsinkaan harrastukseen kuluneista euroista!
Isoimmat lapset ovat nauttineet luistelusta. 3-vuotiaalla ei ole vielä luistimia. Olenkin miettinyt, pitäisikö hänelle sellaiset hankkia jo tänä talvena, mutta on jäänyt ostamatta. Minulla on yläasteaikaiset luistimet ja sukset, jotka ovat vielä käyttökelpoisia – yllättävän kauan ovat kestäneet, mutta äiti taisikin ostaa aikoinaan laadukkaat menopelit! Tuon aikaisissa monoissani oli jo sellaiset kärkisiteet eli eivät ainakaan omaan silmääni näytä edes kovin vanhanaikaisilta. Kypäriä ei kyllä tuohon aikaan liikuntatunneilla luistellessa käytetty, ei ainakaan meidän maalaiskoulussa. Kenellekään ei tainnut tulla tuollainen edes mieleen. Nykyään on jos jonkinlaista kypärää ja ainakin lastemme koulussa kypärä on pakollinen luistellessa ja hyvä niin! 
Lastensilmin 