Kirjoittelin huhtikuussa muutamista lukemistani kirjoista, joista erityisesti Carlos Ruiz Zafònin Tuulen varjo jäi lähtemättömästi mieleeni. Kirjailija ei ollut itselleni ennestään tuttu, mutta Googlettamalla tietoa löytyi tästäkin aiheesta ja lopulta selvisi, että Tuulen varjo kuuluu itseasiassa Unohdettujen kirjojen hautausmaa -nimiseen romaanisikermään, jonka romaanit kietoutuvat toisiinsa yhteisten henkilöhahmojen ja juonisäikeiden avulla ja luovat tietynlaisen tarinoiden labyrintin. Kirjat voi lukea missä järjestyksessä vain tai erikseenkin. Voisin siis palata Danielin tarinan pariin! Ja vaikka Suomessa onkin ollut kiire, niin olen silti ehtinyt lukea jo useamman kirjan; olen lukenut bussissa matkalla lasten mummolaan ja sieltä takaisin, nukuttaessani lapsia ja yleensäkin, kun olen löytänyt edes pienen hetken tarttua kirjaan. Täytyy sanoa, että Carlos Ruiz Zafòn on tarinankertoja vailla vertaa!
Ensimmäiseksi sain käsiini Carlos Ruiz Zafònin kirjoittaman Marinan, mutta kerron siitä viimeisenä ja aloitan Unohdettujen kirjojen hautausmaa -romaanisikermän kirjoista.
Ensimmäiseksi ajatuksiani Tuulen varjosta huhtikuulta, että saatte vähän käsitystä, mistä tässä romaanisikermässä oikein on kyse:
Barcelonaan sijoittuva Carlos Ruiz Zafòn Tuulen varjo kertoo Danielista, jonka isä johdattaa aamuyön hämärissä Unohdettujen kirjojen hautausmaalle pojan ollessa 10-vuotias. Daniel valitsee Unohdettujen kirjojen hautausmaalta lopulta kirjan nimeltä Tuulen varjo, jonka kirjoittajaa hän alkaa pakkomielteisesti etsiä. Danielista tuntuu, että Tuulen varjo on odottanut häntä Unohdettujen kirjojen hautausmaan sokkeloisessa labyrintissa vuosikausia – luultavasti jo ennen hänen syntymäänsä. Lopulta kirjailijan tarina alkaa toistua pelottavalla tavalla Danielin omassa elämässä…
”Kuulin kerran kirjakaupassa erään vakioasiakkaan sanoavan isälle, että harva asia merkitsee lukijalle yhtä paljon kuin se ensimmäinen kirja, joka todella murtautuu sydämeen asti. Sen herättämät kuvat ja mielessämme kajahtelevat sanat, jotka luulemme jättäneemme taaksemme, seuraavat meitä koko ikämme ja veistävät muistiimme palatsin, johon ennemmin tai myöhemmin palaamme – kuinka monta muuta kirjaa sitten olemmekaan lukeneet, kuinka monta maailmaa löytäneet, kuinka paljon oppineet ja unohtaneet. Minulle tällaisia noiduttuja sivuja ovat aina ne, jotka löysin Unohdettujen kirjojen hautausmaan sokkeloisista käytävistä.”
– Lainaus kirjasta Tuulen varjo
On aika jännää, että minullekin kirja kulkeutui eräänlaiselta ”Unohdettujen kirjojen hautausmaalta” – löysin kirjan nimittäin kirjaston lahjoituskorista, jonne joku ystävällinen asiakas oli sen jättänyt kierrätettäväksi. Danielin tavoin en ollut koskaan kuullut mainittavan kyseistä kirjaa tai sen kirjoittajaa, mutta se ei haitannut. Takakannen tekstin perusteella ajattelin, että joko pidän kirjasta todella paljon tai sitten se on liian outo, enkä pidä siitä lainkaan. Takakannen tekstin ylistävät kommentit, saivat kuitenkin tarttumaan kirjaan ja täytyy sanoa, että tästä tuli yksi lempikirjoistani ikinä!
”Tämän miehen kertojanlahjat ovat ylivertaiset.”
– El Mundo
”Jos lukisin vain yhden kirjan vuodessa, lukisin tämän.”
– Turun sanomat
”Espanjalaisen Carlos Ruiz Zafònin esikoisromaani on niitä kirjoja, jotka voisivat muuttaa lukijankin elämän, jos sille antaa mahdollisuuden. Se on iätön rakkaudentunnustus kirjoille ja kirjoittamiselle ja samalla mukaansatempaava salapoliisiromaani.”
-Trendi
En muuten etukäteen tiennyt, että kirjan kirjoittaja on yksi suosituimmista espanjalaisista kirjailijoista; tämän tiedon löysin vasta, kun aloin tutkia kirjailijan taustoja kirjan luettuani. Ihastuin kirjaan niin, että toivoin löytäväni saman kirjailijan muitakin teoksia. Tuulen varjo oli mukanani Saharan matkallamme; se jäi kotona niin jännittävään kohtaan, etten raaskinut jättää kirjaa odottamaan kotiinpaluuta. Ajomatkalla en toki sitä lukenut, koska Saharan upeat maisemat veivät huomioni, mutta kun auto pysähtyi ja jouduimme muutaman kerran odottamaan autossa, kun mies kävi ostamassa lisää matkaevästä matkan varrella, tartuin kirjaan. Kirja toimi myös iltalukemisena bungalowissa yöpyessämme. Danielin ja Juliànin tarina todellakin tempasi mukaansa ja vaikka kirjassa on yli 600 sivua, se ei tuntunut yhtään liian pitkältä. Kirjan teksti on kaunista, mutta silti helppolukuista ja tarina on äärimmäisen mielenkiintoinen!
Seuraava lukemani romaanisikermän kirjoista oli Enkelipeli, jota on kuvailtu ”Tuulen varjon pahaksi sisarpuoleksi”, ”Lumoavaksi kirjalliseksi mysteeriksi” ja ”ylistyslauluksi Barcelonalle” – rakkaustarinan ja kauhukertomuksen yhdistelmäksi. Tämän kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Tuulen varjon tapahtumia, tästä huolimatta, olen iloinen, että aloitin lukemisen juurikin Tuulen varjosta, koska täytyy heti alkuun todeta, että tämä kirja oli pienoinen pettymys. Ehkä se johtui suurelta osin siitä, että Tuulen varjon jälkeen odotin tältä kirjalta paljon – luultavasti aivan liikaa. Jossakin ohjelmassa sanottiin kerran aika osuvasti jotenkin niin, että jos Audi valmistaa erinomaisen auton, ei sitä noteerata niin kummoisena asiana kuin jos auto olisi jonkin toisen merkin valmistama, koska odotukset Audin autoja kohtaan ovat valmiiksi jo niin korkeat, että erinomainenkin auto on vain ihan ok ja tarvitaan aivan erikoisen erinomainen auto, jotta se ylittää odotukset. Ymmärsiköhän kukaan, mitä ajan takaa? Vähän saman ilmiön olen huomannut omalla kohdallani myös Khaled Hosseinin kirjojen osalta. Toisaalta pettymykseni johtui varmasti siitäkin, että odotin saavani kuulla, mitä Danielille tapahtui Tuulen varjon tapahtumien jälkeen, mutta tämän kirjan päähenkilö olikin David Martìn, joka ei mielestäni ollut niin helposti lähestyttävä henkilöhahmo kuin Daniel.
Kirja siis kertoo kirjailijasta, jonka nimi on David Martìn ja joka saa vuosittain kirjeen salaperäiseltä pariisilaiskustantajalta. Kirjekuori on aina sinetöity vaakunalla, jossa on enkeli siivet levällään ja kirjeessä on viesti, jossa kustantaja lupaa tehdä nuoresta kirjailijasta rikkaan ja kuolemattoman. David hyväksyy tarjouksen onnettomien olosuhteidensa ja epätoivoisen rakkautensa vuoksi, mutta joutuu maksamaan päätöksestään erittäin kovan hinnan.
Paikoitellen kirja tempasi mukaansa ja tarina vei lukijan taas Semperen kirjakauppaan – aikaan, jolloin sitä hoiti Danielin isoisä ja myöhemmin isä. Myös Danielin äitiin, joka oli Tuulen varjon tapahtumien aikaan jo kuollut, tutustutaan tässä kirjassa – hän on itseasiassa yksi kirjan päähenkilöistä. Näihin henkilöihin tutustuminen oli tosi mielenkiintoista ja toi ikäänkuin syvyyttä Danielin tarinaan. Paikoitellen tarina kuitenkin junnaa paikoillaan ja on mielestäni hieman sekava. Itseasiassa siinä vaiheessa, kun selviää, ettei David vanhene ollenkaan ja kun kustantaja palauttaa erään kirjassa kuolleen päähenkilön takaisin Davidin luo, ajattelin jopa, että nyt Danielinkin tarina on pilalla. Olen tainnut kertoa, että tykkään lukea kirjoja, jotka voisivat olla totta ja Tuulen varjoon pystyin eläytymään niin, että pystyin kuvittelemaan tapahtumat todeksi, vaikka ne paikoitellen olivatkin aika uskomattomia. Tässä kirjassa oli aikalailla erilainen tunnelma, vaikka tykkäsinkin sen perustarinasta. Tarina jätti lukijalle paljon avoimia kysymyksiä, joihin olisin halunnut saada vastauksia.
” — lukijalle tulee värisyttävä dèjà vu lapsuuden mielikuvitusleikkien salaperäisistä näkymistä rajoittuneen kokemuspiirin ulkopuolelle.” – Helsingin Sanomat
Onneksi kuitenkin jatkoin lukemista eteenpäin siirtyen Taivasten vanki -kirjaan, vaikka hieman pelkäsinkin kirjan takakannessa mainitun kuolleiden joukosta paluun johdosta, että tämäkään kirja ei olisi ihan makuuni. On todella erikoista sanoa näin, mutta luettuani tämän kirjan aloin pitää enemmän myös Enkelipelistä sekä David Martìnista. Tämä kirja ikäänkuin selitti myös Enkelipelin tapahtumia tavalla, jotka saivat tarinan kuulostamaan sittenkin järkevältä ja eheältä, mikä todellakin osoittaa kirjailijan taitavuuden.
Taivasten vanki -kirjassa palataan jälleen Danielin tarinaan, joskin tämän kirjan keskiössä on Danielin ystävän Ferminin tarina. Tarina alkaa loppuvuonna 1957, jolloin Barcelonassa eletään Francon sotilasdiktatuurin aikaa. Eräänä päivänä Semperen kirjakauppaan ilmestyy uhkaavasti käyttäytyvä muukalainen, joka vaatii saada ostaa yhden kirjakaupan arvokkaimmista kirjoista lahjaksi Ferminille. Miehen kirjaan kirjoittamassa omistuskirjoituksessa lukee: ” Fermìn Romero de Torresille, joka palasi kuolleiden joukosta ja jolla on avain tulevaisuuteen”. Tästä alkaa jännittävä tapahtumaketju, jossa tutustutaan Ferminin kantamaan salaisuuteen. Tämä oli taas niitä kirjoja, joita ei meinaa malttaa käsistään laskea! Tähänkin tarinaan jäi vielä sen verran avoimia kohtia, että jäin toivomaan tarinan saavan vielä jatkoa – vai onko se kenties jo saanutkin?
”Taivasten vanki palauttaa kasvoille hymyn, jonka lempikirjani Tuulen varjo niille nosti.” – Laguaridadelsith.com
”En tiennyt vielä silloin, että ennemmin tai myöhemmin ajan valtameri huuhtoo takaisin sinne viskatut muistot. Viidentoista vuoden jälkeen tuon iltapäivän muisto palasi luokseni. Näin taas saman pojan harhailemassa Francian aseman hämyssä, ja Marinan nimi alkoi jälleen kirvellä kuin tuore haava.” – Lainaus kirjasta
Marina on kertomus nuoren pojan ja kuolemansairaan tytön ystävyydestä, joka muuttuu rakkaudeksi. Zafòn itse mainitsee tämän kirjan yhdeksi omista suosikkikirjoistaan, mikä tietysti asetti kirjalle korkeat odotukset ja taisin epäreilusti verrata tätäkin kirjaa Tuulen varjoon. Lisäksi huomasin, että kirja on suunnattu erityisesti nuorille aikuisille, minkä ehkä hieman huomasi siinä, että kirjan kieli ei mielestäni ollut ihan niin moniulotteista kuin Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sikermässä eikä tarina ollut ihan niin syvällinen. Lisäksi tässäkin mentiin eräässä kohdassa hieman sivuraiteille, mikä häiritsi lukukokemusta. Tosin tätä sivuraidetta paikkailtiin toteamalla, että ”muistamme vain sen, mitä ei koskaan tapahtunut”, minkä itse tulkitsin siten, että ahdistavassa tilanteessa kirjan päähenkilö Òscar pakeni mielikuvitusmaailmaan, kun todellisuus oli liian raskas.
Kaikki kirjat olivat antoisia lukukokemuksia, vaikka täytyy sanoa, että kaikista eniten pidin kuitenkin Tuulen varjosta. Hyvänä kakkosena tulee Taivasten vanki ja jaetulle kolmossijalle Enkelipeli sekä Marina.
Ovatko nämä kirjat muille tuttuja? Itse uskon, että jos pääsisin uudelleen Barcelonaan kirjat luettuani, katselisin paikkoja hieman eri silmällä.
Lastensilmin 