Tapasin tässä eräänä päivänä vanhempieni puolitutun, joka on nähnyt minut viimeksi lapsena. Juttelimme niitä näitä, kun hän esitti kysymyksen; ”Sinulle kuuluu siis ihan hyvää?!”. En ensin ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti kysymyksellä ja kysymyksen taustalla aistimallani äänensävyllä, jota kuvaamaan laitoin tekstissä kysymysmerkin ja huutomerkin. Äänensävy kuvasti mielestäni yllättyneisyyttä – ehkä hämmennystäkin ja ehkä jopa epäluuloa. Ihan kuin hän olisi odottanut, että iloisen oloisen ulkokuoreni alta paljastuisi jotakin aivan muuta. Vastasin itsekin hieman hämmentyneenä, että kuuluu kyllä oikein hyvää, edelleenkään oikein ymmärtämättä, mitä kysyjä kysymyksellään haki.
Hetken kuluttua hän onneksi selvensi kysymystään suoraan jotenkin näin: ”Kun kuulin, että sinulla on algerialainen mies, pohdin, kuten varmasti moni muukin, että mitenhän tuossa oikein käy!”. Luulin, 16 avioliittovuoden jälkeen, olevani jo tällaisen yläpuolella, ja olin aika hämmentynyt. Vieressä seissyt äitini onneksi vastasi aika fiksusti, ettei hänen kokemuksensa mukaan avioituminen suomalaisenkaan miehen kanssa välttämättä takaa mitään. Tähän toinen totesi, että niin useinhan meillä on aivan turhia ennakkoluuloja toisenlaisia kulttuureja kohtaan. Keskustelu käytiin oikein ystävällisessä hengessä ja vielä lähtiessämme jatkamaan matkaa kyseinen puolituttu totesi, että on mukava kuulla, että minulle kuuluu hyvää.
Vuosien varrella olemme kohdanneet monenlaista epäluuloa – useimmiten sellaisten henkilöiden taholta, jotka eivät ole edes tavanneet miestäni. En ole vuosikausiin oikeastaan edes miettinyt koko asiaa, mutta jollakin lailla tällä kertaa Suomessa nämä ajatukset nousivat taas pintaan. Olin myös etukäteen ajatellut, etten käsittelisi blogissa ollenkaan monikulttuurista perhe-elämää, mutta toisaalta tämä on aihe, josta haluaisin herättää keskustelua.
Tässä muutamia käytännön esimerkkejä ihmisten reaktioista ja omista kokemuksistani:
”Voihan se (=mieheni) olla ihan kiva, niin kauan, kun menee hyvin, mutta älä nyt ainakaan mene sen kanssa naimisiin”, totesi vanhempiemme naapuri, joka oli huolissaan siitä, että mies vielä kaappaa lapsemme.
”Pelkäsin niin, että sinulle on tapahtunut jotain!”, totesi entinen luokkakaverini, johon yhteydenpito hiipui vuosien saatossa.
Moni tuntuu pelkäävän algerialaisten ollessa kyseessä erityisesti sitä, että mies kaappaa lapset Algeriaan. Tämä johtunee suurelta osin tapauksesta, joka sai vuosia sitten suurta mediajulkisuutta Suomessa. On sääli, että yksi tapaus on leimannut kaikki algerialaiset potentiaalisiksi lapsikaappaajiksi! Minullekin on sanottu (tosin ennen kuin meillä oli lapsia), että: ”Kuka suomalainen nainen on niin hullu, että hankkii lapsia algerialaisen miehen kanssa?”. Kuitenkin, kun suomalainen nainen kaappasi lapsensa amerikkalaiselta isältä, suomalainen lehdistö piti häntä lähes sankarina ja jotkut suomalaiset jopa auttoivat häntä. Monesti tuntuu, että näiden asioiden käsittely ei ole kovin objektiivista eikä Suomessa haluta edes nähdä asioiden molempia puolia. Toki en itsekään suosittele Algeriaan matkustamista lasten kanssa, jos perheessä on vaikea tilanne! Algeriassa nimittäin lapsi tarvitsee isänsä luvan matkustaessaan maasta ja jos suhde isään on tulehtunut, on lapsen saaminen pois maasta vaikeaa. Välejä ei kannata lähteä paikkailemaan Algeriaan, vaan niiden tulee olla kunnossa jo Suomesta poistuttaessa!
Eräs puolituttu totesi, että eikö Algeriaan ole tosi vaikea sopeutua, kun asunnotkin ovat varmasti kovin erilaisia kuin täällä. Hän hämmästyi, kun sanoin, että itseasiassa meillä on mielestäni Algeriassa paljon kivempi koti kuin Helsingissä. Osa on jopa kuvitellut, että mies on kotoisin savimajasta – kun ”onhan se nyt sentään Afrikasta!”. He ovat olleet aika yllättyneitä nähtyään kuvia miehen kotitalosta. Toisinaan suomalaiset paljastavat ennakkoluuloissaan oman tietämättömyytensä. Ehkäpä ennakkoluulot kumpuavatkin suurelta osin juuri siitä, ettei asioista tiedetä tarpeeksi.
Moni on hämmästellyt sitä, että mieheni ”antaa” minun käydä töissä ja jopa opiskella! Tämä on aika hassua, koska mieheni ehdotti puolitosissaan jopa, että jatkaisin opintoja tohtoriksi asti. Hän siis suhtautuu opintoihini erittäin myönteisesti. Kun tapasin ensimmäisen opinnäytetyöprojektini merkeissä Tarja Halosen (, joka oli tuolloin Suomen presidentti), poltin jännityksen johdosta paitanikin silitysraudalla valmistautuessani tapaamiseen. Mies ihmetteli, että: ”Mitä oikein jännität; Tarjahan on ihan samanlainen ihminen kuin sinäkin”. ”Mutta, kun se on presidentti!”, yritin sopertaa, mutta mies rohkaisi, että hyvin se menee. Toisin kuin usein luullaan, en ole millään lailla alistettu, pikemminkin paljon itsevarmempi kuin ennen mieheni tapaamista! Usein ajatellaan, että ulkomaalaisen kanssa avioituneet ovat ”nyrkin ja hellan välissä”. Minä voin rehellisesti sanoa, että olen nähnyt maailmaa paljon enemmän mieheni tapaamisen jälkeen kuin sitä ennen!
Kun palasin töihin kolmannen lapsemme ollessa vuoden ja mies jäi kotiin hoitamaan lasta, moni ihmetteli ensinnäkin sitä, että mies suostui hoitamaan lasta ja heti perään, miten uskalsin jättää lapsen miehen hoitoon. Jos suomalainen mies olisi jäänyt kotiin hoitamaan vuoden ikäistä lasta ja vaimon palattua töistä kotiin, lähtenyt vielä itse töihin, olisi hän varmasti ollut suomalaisten silmissä oikea arjen sankari. Aloitin työn ensin puolipäiväisenä, mutta koska kotona pärjättiin niin hyvin, aloin pian työskennellä kokopäiväisesti. Neljännen lapsen ollessa vuoden aloitin opinnot. Päiväkotiin en olisi näin pieniä halunnut viedä!
Avioitumisen motiiviksi epäillään miehen puolelta rahaa ja oleskelulupaa ja toki tällaisiakin tapauksia valitettavasti on! Itse olin tavatessamme köyhä opiskelija, jonka jääkaapista ei löytynyt juuri muuta kuin valo. Mies tuli ruokakassien kanssa ja teki vielä ruuatkin. Hän epäilee vieläkin, että olin tuohon aikaan niin laiha yksinkertaisesti siitä syystä, että söin liian vähän. En usko, että vaikutin tuolloin taloudellisesti kovin ”järkevältä sijoitukselta”. Oleskelulupakin miehellä oli jo takataskussa ennen tapaamistamme…
Lapsimäärämme uskotaan usein johtuvan siitä, että mies olisi painostanut näin ”suureen” lapsimäärään! Tämä luulo menee jälleen täysin metsään! Olen itse ”aina” halunnut enemmän kuin kaksi lasta. Olisin halunnut ehkä enemmänkin, mutta miettiessäni realistisesti resurssejamme, olen tullut siihen tulokseen, että neljä lasta taitaa olla meille sopiva määrä. Itseasiassa meillä minä olen vaikuttanut päätökseen miestä enemmän myös siitä syystä, että raskaanaolo on ollut itselleni sananmukaisesti tosi raskasta.
Mielestäni ennakkoluulot ovat loukkaavia paitsi miestäni, myös minua kohtaan. Väistämättä tulee tunne, ettei arvostelukykyyni ja ihmistuntemukseeni luoteta. Mietin joskus, että kyllä pitäisi olla aika taitava ja motivoitunut näyttelijä, jos jaksaisi näytellä 16 vuotta perheelleen omistautunutta aviomiestä ja isää ja oikeasti suunnittelisikin koko ajan jotakin aivan muuta, tai jopa eläisi toisaalla onnellisena algerialaisen perheensä kanssa – tällaistakin on minulle vihjattu, kun mies yhdessä vaiheessa matkusti usein Algeriaan taloprojektin tiimoilta.
Mies itse on todennut, että Suomessa ei oikein pidetä miehenä, sellaista, joka ei juo ollenkaan alkoholia. Olen yllättynyt, että absolutismi on usein ollut vaikea hyväksyä etenkin sellaisten, joiden omassa perhepiirissä on kärsitty alkoholismista! Tämä tuntuu aivan käsittämättömältä! Luulisi, että etenkin sellaiset, jotka ovat läheltä nähneet, mihin alkoholin käyttö voi johtaa, olisivat vain iloisia, siitä, että mies ei juo. Osa suomalaisistakin miehistä on muuten absolutisteja, mutta kuinka moni menisi varmistamaan, että uuden tuttavuuden suomalainen mies nyt ihan varmasti juo?!
En väitä, että monikulttuurinen avioliitto olisi helppo; tokihan se edellyttää väistämättä kompromisseja ja sopeutumista puolin ja toisin. Mutta eikö ns. tavallinenkin avioliitto niitä vaadi?! Oletteko muuten miettineet sitä, että Suomen sisälläkin on erilaisia kulttuureja, jotka törmäävät jo sellaisessakin avioliitossa, jossa toinen on kotoisin maalta ja toinen Helsingistä. Jo pelkästään sana ”tuima” tarkoittaa osassa Suomea liian suolaista ja osassa päinvastaista. Huomasin tämän kulttuurien erilaisuuden selvästi muuttaessani maalta Helsinkiin; monet asiat tuntuivat täällä ensialkuun oudoilta. Esimerkiksi monista asioista puhutaan Helsingissä mielestäni yleisesti ottaen avoimemmin kuin maalla. En olisi nuorena, ja varsinkaan lapsena, välttämättä uskonut, että minusta tulisi aikuisena henkilö, joka ei Suomessa juurikaan poistu kehä III:sen ulkopuolelle, mutta näin on vain päässyt käymään. Tästä huolimatta tietynlainen maalaistyttö elää minussa kyllä edelleenkin, mikä näkyy esimerkiksi siinä, etten missään tapauksessa haluaisi asua Helsingin keskustassa, vaan kaipaan ympärilleni luontoa sekä oman pihan; meillä pääsee hiihtämään melkein kotiovelta, jos vain lunta on tarpeeksi. Sekä maalaisten että helsinkiläisten kommunikointi on tuttua ja huomaan tunnistavani molempien ”kulttuurien” erilaiset tavat.
Muutama viikko sitten osallistuin opintoihini liittyvään lakiluentoon, jonne tuli osanottajia myös ”maalta”. Juttelin erään aikuisopiskelijan kanssa, joka kertoi, että häntä jännittää liikkua Helsingissä joukkoliikenteessä yksin, koska ei ole siihen tottunut. Hän oli ilahtunut, kun kerroin muistavani, kuinka muuttaessani Helsinkiin, mietin, miten ihmiset tietävät, kumpaan suuntaan heidän pitää mennä metrolla, mutta että nyt ajatus tuntuu hassulta. Kysymys on vain tottumisesta. Hän sanoi, että oli mukava kuulla, että ymmärrän; monet helsinkiläiset pitävät häntä kuulemma tyhmänä, jos hän kertoo jännittävänsä kulkemista joukkoliikenteessä. Kun on tutustunut molempiin kulttuureihin, on helpompi ymmärtää, miten toisen kulttuuritausta vaikuttaa jopa tällaiseen aivan arkiseen asiaan.
En väitä myöskään, ettenkö olisi saanut osakseni ennakkoluuloja Algeriassa. Usein vain tuntuu, että ennakkoluulot siellä ovat paljon harmittomampia; Algeriassa on esimerkiksi luultu, etten osaa lainkaan laittaa ruokaa ja että Suomessa syödään vain pikaruokaa tai etten osaisi siivota. Osittain tämä liittynee siihenkin, että usein korkeastikoulutetut naiset eivät Algeriassakaan välttämättä osaa laittaa ruokaa; jos nainen opiskelee tai käy töissä, äiti ja siskot huolehtivat usein kotitöistä tai perheeseen palkataan palvelija. Jos anoppini tai kuka tahansa sukulainen itkisi Algeriassa, että olen nyt varmasti kaapannut lapset Suomeen, niin olisin kyllä aikamoisen järkyttynyt! On pakko todeta, että minut on otettu Algeriassa vastaan lämpimämmin kuin mieheni Suomessa!
Lapset ovat onneksi saaneet osakseen yllättävän vähän ennakkoluuloja. Uskon tämän johtuvan suurelta osin heidän erinomaisista sosiaalisista taidoistaan ja ehkä myös siitä, että monikulttuurisen perheemme ja ystäväpiirimme myötä he ovat tottuneet tulemaan toimeen hyvinkin erilaisten ihmisten kanssa. Lapset ovat mielestäni avoimempia vastaanottamaan erilaisia ihmisiä kuin aikuiset. Lapset ovat oppineet luovimaan erilaisissa tilanteissa, mutta ikäväkseni toisinaan myös salaamaan sen, että ovat ns. ”kahden kulttuurin” lapsia.
Kerran ihmettelin ääneen, kuinka nykyisin liikkuessani kahden pienimmän lapsen kanssa ulkona, lähes joka päivä lapsia ihaillaan ja kehutaan ääneen, mutta kun vanhin poika oli pieni, useamman kerran saimme ilkeitä kommentteja ulkona vaikkapa lapsen itkiessä. Vanhin poika totesi tähän, että epäilee sen johtuvan siitä, että hän on niin tumma ja pienemmät sisarukset niin vaaleita. Toivon todella, että tästä ei ole kyse! Hätkähdin, kun huomasin pojan ajatelleen asiaa näin. Olen toisaalta kuullut ystäviltäni, joilla on tummaihoinen lapsi, että he joutuvat kuuntelemaan ilkeitä kommentteja lähes päivittäin eli ehkä pojan ajatuksessa oli jonkinlainen totuudensiemen mukana.
Mieheni pitkään Amerikassa asunut veli totesi kerran, että olemme pärjänneet mieheni kanssa niin hyvin, koska otamme ideoita ja ajatuksia toisiltamme. Luulen hänen tarkoittaneen myös sitä, että olemme ottaneet ideoita molempien kulttuureista. Tämä on mielestäni kaunis ajatus ja juuri sitä, mitä monikulttuurinen avioliitto voi parhaimmillaan olla; monikulttuurisessa perheessä on mahdollista valita molemmista kulttuureista ne toimintatavat, jotka sopivat juuri omalle perheelle ja hylätä ne, jotka jostakin syystä eivät omalle perheelle sovi. Samalla on mahdollisuus oppia todella paljon!
Tykkää tästä:
Tykkää Lataa...
Lastensilmin 